Dunedin ja Southern scenic route

Dunedinissa on varmasti paljonkin mainittavan arvoisia nähtävyyksiä mutta aloitetaan tärkeimmästä eli isosta suklaatehtaasta, jonne tehdään vähän Jali ja suklaatehdas –tyyppisiä opastettuja kierroksia. Sinne mentiin heti ensimmäisenä. Heti aluksi saatiin pussit mukaan, johon saatiin eri suklaita pitkin matkaa ja ekstrasuklaita, jos osasi vastailla kysymyksiin. Kierrettiin tehdas läpi. Siellä tehtiin jo ensi vuoden pääsiäismunia valmiiksi. Parasta kierroksella oli kuitenkin iso torni, jossa meni putouksena tonni nestemäistä suklaata ihan vaan turistien ihmeteltävänä. Suklaa pyörii siinä vuoden, jonka jälkeen se annetaan sioille. Melko omituinen tila, kun kaikki kaiteet ja portaat oli suklaan peitossa.. (Kuvia siellä ei saanut ottaa)



Lisäksi Dunedinissa on maailman jyrkin asuttu katu. Käveltiin se ylös ja kyllähän se on jyrkkä (19 astetta jyrkimmästä kohdasta). Alhaalta saatiin sitten todistukset hienosta suorituksesta..



Illalla käväistiin Dunedinin vanhan teatterin kirjamyynnissä. Kyseessä oli 24h kestävä käytettyjen kirjojen myynti, josta saadut rahat meni teatterin ylläpitoon. Kirjat oli saatu kaupungin asukkailta ja niitä myytiin eteenpäin tosi halvalla. Kaiken kaikkiaan 350.000 eri tyylistä opusta oli myynnissä 50 sentin ja muutaman euron hintaan. Mahtava idea ja kyllä sieltä muutama kirja ja lehti lähti mukaankin matkalukemiseksi.

Dunedissa vietettin kaksi yötä, jonka jälkeen lähdettiin ajamaan Otago peninsulalle. Siellä on maisemien lisäksi albatrossien pesimisalue. Lippu albatrossialueelle sisään maksoi noin 20€, joten päätettiin jättää väliin. Onneksi nähtiin pari sellaista liitelevän rannikolla myös alueen ulkopuolella. On ne valtavia (siipien kärkien väli 3m)! Lisäksi tavattiin peninsulalla autonlainaaja David perheineen.



Peninsulalta matka jatkui etelän maisemareittiä Invercargilliin asti. Matkalla käytiin muun muassa Uuden-Seelannin etelä-saaren eteläisimmässä kohdassa eli kauimapana kotoa ikinä! Heti sieltä kun jatkettiin matkaa eksyttiin mukavasti jollekin maaseutualueella ja pyörittiin muutama tunti hiekkateitä täysin pimeällä maaseudulla ja tunnettiin olevamme entistä kauempana kotoa



Lisäksi matkalle sattui hieman aiemmin Purakaunui-vesiputous, jota käveltiin katsomaan.



Invercargillissa satoi vettä ja oli vielä sunnuntai niin kaikki paikat oli kiinni. Siitä paikasta ei meillä ole siis juurikaan sanottavaa. Invercargillista ajettiin Te Anauhun. Matkalla oli hienoja maisemia, taas...







Te Anaussa oltiin yötä idyllisellä peuratarhalla.



Näin se matka vaan jatkuu....vähän ollaan ehkä jo, no ei kyllästytty, mutta totuttu näihin maisemiin....on vuori ja sitten on merenranta ja sitten on vuori ja sitten on lampaita ja sitten on metsää. Lisäksi kelit on kylmenemässä....sanotaanko siis että kolme kuukautta täällä voi olla aika sopiva aika.



A ja H

Moeraki-Dunedin

Ja pingviinien ihmettelemisen jälkeen matka jatkui kohti etelää ja Dunedinin opiskelijakaupunkia. Matkalla pysähdyttiin Moerakiin ihmettelemään Moeraki Boulders – nimistä luonnon erikoisuutta. Meren rannalla on parkissa useampi kymmenen eri kokoista lähes täydellisen ympyrän mallista kiveä. Siinä sitä riitti ihmettelemistä. Ja nyt seuraa lyhyt luontohistoria osuus, kivet on muodostuneet joskus aikanaan meren pohjassa samaan tyyliin kuin helmet simpukassa. Joku fossiili tai sellainen on alkanut kerätä ympärilleen kiviainesta ja se on sitten kasautunut vuosituhansien saatossa ympyrän malliseksi. Enempää me emme aiheesta tiedä joten se siitä.




Moerakin kylän läheltä löytyi myös vanha majakka, jonka eläköityneet omistajat olivat majakan pitämisen jälkeen muuttaneet pingviinisairaalaksi. Eli loukkaantuneita ja sairaita pingviinejä on hoidettu majakan ympäristössä ja asutettu sitten uudestaa luontoon lähialueelle. Pingviinit olivat sitten päättäneet jäädä asustelemaan niille seuduille ja niiden rantautumista pystyi seurailemaan siihen tarkoitukseen rakennetussa majassa. Nähtiin sitten myös keltasilmäpingviinejä.







(Moerakin suloinen kalastajakylä)

Loppuillasta ajeltiin vielä Dunedinin kaupunkiin, siellä satoi vettä kun saavista kaatamalla ja oli valtavan pimeää. Metsästettiin sitten pienen hermoilun saattelemana vielä hostelli ja toivottiin parempaa säätä seuraavalle päivälle.

Laitetaan tahan vielä pieni visailu.. Sitä luulee osaavansa englantia ainakin kohtuullisesti, mutta täällä törmää kyllä jatkuvasti siihen, että ei ole pienintäkään hajua mitä jokin on englanniksi. Eli tässä pieni sanakoe.

Mitä on englanniksi?:
Sähkövatkain
Pyykkipoika
Jäkälä/sammal
Kuusi (siis se puu)
Siima (kalastus)
Onki
Raastin
Raastaa (verbi)
Raparperi

Aika keittiö aiheisia suurin osa ja sitten loput on yrityksiä vastata kysymyksiin millaista on Suomessa. Pahin kysymys tähän mennessä on varmaan ollut seuraava. ”Minkälaisia kaloja Suomen järvissä elää”. Loppu tuo kalastus engannin sanasto aika nopeasti kesken.

Ja loppuun tavallinen uusi-seelantilainen maisema (täällä on 40 miljoonaa lammasta).

South Island trip vol.1

Lake Tekapo - Mount Cook - Oamaru

Maanantaina lähdettiin heti aamusta vihdoin ja viimein jälleen matkaan. Ajeltiin ensimmäisenä päivänä lake Tekapolle, joka on kuuluisa turkoosista vedestä. Hienoltahan se täysin tyyni, turkoosi järvi näytti vuorien keskellä.



Käytiin kävelemässä lyhyt reitti järven rannoilla ja katsastamassa paikallinen luistinrata. Tiedoksi vaan kaikille jääkiekkoilijoille, että Lake Tekapon jääkiekkoseura etsi osoitteessa backpackerboard.co.nz pelaaja/valmentajaa joukkueelleen talven ajaksi. Palkka tais olla 25 taalaa eli n. 13 euroa tunti ja työtunteja saisi viikolla laskuttaa 40. Meistä kumpikaan ei osaa jarruttaa kun vasen kylki edellä ja Antin lämärit ei vieläkään kohoa niin jätettiin väliin, jos ammattitaitoa löytyy niin ei muuta kuin ensi talveksi eli Suomen kesäksi Uuteen-Seelantiin höntsäilemään. Yöllä käytiin vielä järven rannalla katselemassa tähtitaivasta, jonka pitäisi olla alueella erityisen hieno. Nyt oli kuitenkin vähän pilvistä, joten se siitä.

Tiistaiaamuna herättiin aikaisin ja lähdettiin kävelemään kolmen tunnin kävely Mt Johnille ja järven rantaan. Mt Johnilta näkyi jo ensimmäiset lumihuippuvuoret ja järvi näytti entistä hienommalta. Kuvat sitten kertokoon enenmän. Tiistai-illaksi ajeltiin Twizeliin yöksi alppimökin tapaiseen viritykseen.










Twizelistä ajettiin keskiviikkona Mt Cookille, joka on koko Oseanian korkein vuori. Twizelissä oli yöllä pakkasta ja auton ikkunat oli jäätyneet umpijäähän. Jäärapaa täällä ei tunneta, joten eväslaatikon muovikannella raavittiin sen verran tuulilasia, että nähtiin eteenpäin. Pihalla joku paikallinen neropatti sulatti jäitä kaatamalla tuulilasiin vettä vedenkeittimestä....tais mennä kolme tai neljä pannullista vettä, että kaikki lasit oli sulanut ja osa ehti jo varmaan uudelleen jäätyäkin siinä touhutessa. En tiedä sitten oliko meidän tapa paljon parempi, mutta aina voi arvostella.... Lisäksi aamulla oli niin sumuista että näkyvyyttä ei juurikaan ollut. Pakkasesta huolimatta päästiin matkaan ja sumu onneksi hälveni heti Twizelin ulkopuolella. Mt Cookilla tehtiin neljän tunnin kävely Lord of the Rings maisemissa tai ei olla varmoja onko niitä maisemia siinä elokuvassa, mutta voisi kuitenkin olla. Reitti päättyi jäiselle järvelle, josta oli näkymä itse vuorelle ja lisäksi näkyi Hooker jäätikkö. Tähän asti Uuden-Seelannin hienoimmat maisemat.














Illaksi ajettiin Oamaruun, joka on tunnettu pingviineistään. Pingviinit nousevat kaupungin sataman rantaan joka päivä viiden jälkeen, kun tulee pimeä. Niitä piti tietysti mennä katsomaan ja näkyihän niitä siellä. Pingviinien rantautumisalue on yritetty rajata aidoilla, jotta sinne voidaan myydä 20 taalan pääsylippuja japanilaisturisteille. Onneksi luontokappaleet eivät tällaisista kaupallisista aidoista juuri välitä ja rantautuvat mihin tykkäävät...parkkipaikoille, autoteille, ravintolan terassille yms. yms. ihailtiin sitten ilmaiseksi parkkipaikalla sinisten pienten pingviinien vaellusta. Kotimatkalla meinattiin isoista varoituksista huolimatta kolaroida sellaisen kanssa, mutta onneksi tällaiselta katastrofilta vältyttiin!

Christchurch vol 3 tai jotain

Vielä yksi, vähän sekalainen teksti Christchurchista.

Toissa sunnuntaina päätettiin lähteä iltapäiväksi ratsastamaan läheisille vuorille. Hannele on kokeillut ratsastamista kerran ja Antti ei koskaan, joten jo hevosen selkään nouseminen oli aika jännittävää. Nätisti ne hepat kulkivat jonossa, joten ei ollut mitään pelättävää.....ja saatiin koittaa ratsastamista vapaasti ei ollenkaan...eli meni vähän tylsäksi lopussa, mutta maisemat oli taas hienoja!





Viime viikko oli viimeinen viikko ah niin ihanassa tehdastyössä. Perjantaina päästiin Davidin luokse paljon odotetulle Kiwi roastille. Tarjolla oli kanaa, possua, perunaa, kumaraa, kurpitsaa, palsternakkaa, jotain kurkkua ja jälkiruoaksi Pavalovaa. Aika perustarvikkeita täällä, mutta kokki oli onnistunut mahtavasti ja kaikki ruoat olivat erittäin hyviä. Loppuilta katseltiin Rugbya ja Hannelekin löysi yhteisen sävelen perheen 5-vuotiaan Ebonyn kanssa, kun molempien lempiohjelmaksi paljastui huippumalli haussa -ohjelmat.


David ja Julie

Lauantaina vietettiin seitsemän hostellilaisen läksiäisjuhlia ja grillailtiin sen kunniaksi. Me tehtiin pekoniin käärittyjä sieniä, mikä oli ulkomaalaisille ihan uusi juttu, mutta kovasti ne tykkäsivät. Grillailujen jälkeen käytiin vielä katsastamassa paikallinen kasino. Koitettiin pelata kolikkopelejä, mutta ei ymmärretty mitä niissä olisi pitänyt tehdä. Lopputulos oli perinteinen eli talo voitti.

Sunnuntai oli pakkauspäivä. Kauheasti on tavaraa taas kertynyt... Onneksi on iso auto, johon mahtuu kaikki mukaan, karsitaan taas sitten etelä-saaren kiertämisen jälkeen turhat talvivaatteet.



Hannele ja Antti

Erilaisuuksia....

Nyt on saatu työt päätökseen ja Swarzkopfin shampoot/hoitoaineet/vahat/geelit/hiusnaamiot ja muut tuotteet on nyt pakattu meidän osalta. Työ oli tosiaan aika perus puurtamista, mutta tulipahan nähtyä uusi-seelantilainen tehdas. Perus eurooppalais-taustaisten uusi-seelantilaisten lisäksi firmassa työskenteli maoreita, kaksi fijiläistä, muutama filippiiniläinen, yksi samoalainen, intialainen, etelä-afrikkalainen ja yksi kiinalainen, eli aika monikansallinen ryhmä. Yllättävän mukavasti ja kitkatta yhteistyö toimi, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

E-afrikkalainen Walter oli paikan pääinsinööri, joka ilmeisesti on koneiden rakennukseen ja hankkimiseen osallistunut. Koneet olivat pääasiassa käytettyjä ja muutettu sitten shampoon pakkaamiseen sopiviksi. Tämä johti siihen , että koneet hajosivat aika usein. Walteria ei niiden korjaaminen kuitenkaan kauheasti kiinnostanut ja se tehtävä jäi fijiläiselle Dennis nimiselle herrasmiehelle. Dennis on tummamihoinen 205cm pitkä ja noin 130 kiloa painava pelottava mies, jolle kukaan ei uskaltanut sanoa mitään vastaan. Meidän mielestä Dennis ei kauhean pätevä työssään ollut ja koneet seisoivat usein monta tuntia hänen mokailunsa ja tietämättömyyden vuoksi. Fyysisen kokonsa vuoksi Dennis on kuitenkin kaiken kritiikin yläpuolella eikä 150 senttinen ja 40 kiloinen tuotantopäällikkö Heather hänen toimiinsa ikinä puuttunut. Seuraava keskustelu, joka käytiin yhden koneen purkamisen yhteydessä, kuitenkin valotti miksi koneiden korjaaminen ei aina tai oikeastaan ikinä onnistunut.

Antti: ” Oletko sä käynyt jotain kouluja näitä insinöörihommia varten”
Dennis ” En ole, mä oon vähän niinkuin itse oppinut”
Antti ”Joo ei kun ajattelin vaan kun Suomessa mun mielestä aika moni tehdasinsinööri on ainakin jotain vähän opiskellut”.
Keskustelu päättyi hetkeksi
Antti ”Annatko sen kuusiokoloavaimen”
Dennis ”Ai sä tiedät nää työkalut aika hyvin, tiedätkö, että näitä avaimia on toisenlaisiakin”
Antti ”Joo sellaisia tähtipäisiä”
Dennis ”Ai ootko säkin toiminut insinöörinä Suomessa kun tiedät noi kaikki”
A ”En oo, oon joskus tosiaan työkaluja kuitenkin käyttänyt”
D ” Niin arvaa miks mä oon niin hyvä näissä insinööritöissä?”
A ”No”
D ”No kun mulla oli Fidzillä nuorena sellaisia pyöriä mitä mä jouduin aika paljon laittamaan ja korjaamaan niin siinä on tullut tää koneiden tekniikka aika tutuksi”
A ”Aivan oliko sulla niinkuin katupyöriä vai crossipyöriä”
D ”Ei kun sellaisia polkupyöriä, niihin piti sitten vaihtaa ketjuja ja renkaita ja sillä tavalla”
A Ei enää keksinyt mitään sanottavaa.....

Tällä kokemuksella Dennis on siis noussut Swarzkoppfin Uuden-Seelannin eteläsaaren tehtaan pääinsinöörin varamieheksi. Ja me tosiaan jossain vaiheessa ihmeteltiin miksi koneet ei toimi.

Toisenlaista ihmetystä ja inhoa aiheutti lounastauko keskustelu kahvihuoneessa, jota Hannele joutui sivusta kuuntelemaan.

Norma (Filippiiniläinen isoäiti) ”Mun yksi tuttu raapaisi vahingossa kymmenvuotiasta lastaan käteen ja se lapsi meni ja kertoi koulussa, että sen äiti oli raapinut sitä. Koulusta oli sitten soitettu äidille, että mistä on kyse. Heti kun mä näin sen lapsen niin mä sanoin että ei sellaisia asioita saa koulussa kertoa tai ne saattaa viedä äidin vankilaan”
Mohini (Fijiläinen äiti) ”Joo se on kyllä hyvä että sanoit niin, ei ne lapset sellaisia saa koulussa puhua”
Vaalea ihoinen Uusi-Seelantilainen mies ” Joo oon kyllä samaa mieltä”
Norma ”Mun mielestä ainakin lasta pitää kyllä lyödä, että se oppii pelkäämään vanhempiaan ja tottelee”
Vaalea mies ” Joo oon samaa mieltä ja mun mielestä aikaisemmin kun kymmenvuotiaana”
Mohini ”Joo ihan pienestä asti, ei ne sitten enää vanhana opi”
Norma ” Ja sitten pitää opettaa, että siitä lyömisestä ei saa puhua missään tai äiti ja isä joutuu vankilaan”

Jonka jälkeen kaikki kolme nyökyttelivät ja olivat samaa mieltä.
Perheväkivalta on täällä sellainen iso ja vaiettu salaisuus ja jos kasvatusmetodit on tämän suuntaiset ei se liene ihmekään. Toivotaan, että keskustelusta sai liian rajun kuvan ja totuus ei suurimmalta osalta ole tällainen.

Näiden kummallisten ihmisten lisäksi töissä on David niminen 40-vuotias perus uusi-seelantilainen, joka on epäilemättä ystävällisin ihminen, jonka olemme ikinä tavanneet. David oli aikaisemmin yrittäjä hyvin menestyvässä firmassa, mutta tyttären saatuaan möi osuutensa firmasta ja siirtyi tehtaan puolelle töihin jotta työajat olisivat inhimillisemmät. Muutaman päivän jälkeen Hannele oli samassa kohtaa linjastoa töissä Davidin kanssa ja puhe kääntyi suklaaseen. Davidin mielestä me ei oltu maistettu kunnon suklaita täällä ollessamme ja toi muutaman päivän päästä töihin valtavan muovisäkillisen eri suklaapatukoita, munkkeja ja paikallisia hedelmiä, jotta saadaan varmasti maistettua kaikkia.



Seuraavalla viikolla puhe kääntyi taas ruokaan ja pälistiin kaikenlaista suomalaisesta ja uusi-seelantilaisesta ruoasta. Keskustelun päätteeksi David lupasi järjestää meille kotonaan perinteisen Kiwi roastin ja tehdä kaikenlaisia perinneruokia meidän maistettavaksi. Mitään ei saa tuoda mukanaan ja koko päivänä ei kuulemma saa syödä ennen iltaa mitään. No ei siinä mehän tästä olimme jo aivan innoissamme, päästä nyt paikallisen kotiin syömään paikallisia herkkuja, enemmän kuin tarpeeksi.

Viimeisen työviikon alussa juteltiin Davidin kanssa auton vuokraamisesta. Sanottiin, että ollaan vuokraamassa autoa kuukaudeksi, että päästään kiertämään tämä etelä-saari rauhassa ympäri. Auton vuokraaminen sinänsä on suht edullista, mutta ylimääräinen vakuutus lähes tuplaa hinnan, jolloin se muuttuu aika kalliiksi. David tätä päivän sitten mietti ja päätti päivän lopuksi sanoa, että ”minulla on kolme autoa ja me tarvitaan vaan kaksi, ottakaa tämä minun Honda CRV maasturi ja ajelkaa sillä saari ympäri”. Ensin luultiin, että kyseessä on vitsi, mutta kun ei ollut niin kysyttiin että paljonko hän haluaa vuokraa. Vastaus oli että uuden akun (n. 50 euroa). Tarinan epäuskottavuudesta huolimatta meillä on nyt pihassa uudehko Honda, jolla saadaan ajaa niin pitkään kuin halutaan ostamalla siihen uusi akku ennen palautusta. Tällaista on Davidin mukaan Kiwi kohteliaisuus.

Jalkapallon MM-kisat ja Rugby.



Uusi-Seelanti keplotteli itsensä sitten futiksen MM-kisoihin voittamalla Samoan, Tongan, Libyan ja Arabiemiraatit tai jotain vastaavia jalkapallon suurmaita, mutta eipä se ketään tunnu täällä kiinnostavan. Rugby on ainoa mistä täällä puhutaan. Rugbyn MM-kisat on Uudessa-Seelannissa ihan kohta eli ensi vuoden heinä/elokuussa, hypetys on silti aivan käsittämätöntä, on 500 vuorokautta kisojen avajaisiin -juhlia, countdown to world cup kelloja ja sitä rataa. Jalkapallon MM-kisoista ei kukaan puhu mitään. Paitsi koomikot. Rugbysta innostuneina ja maan tapaan kuuluen kaikki joukkueet täällä on nimetty jotenkin heitä kuvaavasti. Uuden-Seelannin rugby joukkue on kuuluisa All Blacks, kaikki muut joukkueet ovat saaneet myös vastaavan nimen. Miesten kriketti joukkue on Black Caps ja naisten kriketti joukkue White Feathers. Tämän nimeämis kulttuurin mukaan MM-kisojen jalkapallo joukkue on kastettu All Whites- nimiseksi, johtuen heidän peliasunsa väristä. Se, että kuinka paljon on sitten järkeä lähettää Apartheidin aikanaan runtelemaan maahan, jossa vanhat rasistiset riidat yhä edelleen väkivaltaisina kytevät, All Whites niminen joukkue....? Toivotaan heille parasta niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.....



Täältä tähän...

Antti ja Hannele

Wappu 2010 ja kiipeily

Saatiin oikein vappu tuotua sitten tännekin puolelle maailmaa. Simat laitettiin valmistumaan hyvissä ajoin ja munkkeja tehtiin (tai Hannele teki) aaton aattona.



Niiden lisäksi ostettiin vielä Finlandiaa ja tehtiin fishernman frendeistä perinnejuomaa, soitettiin suomalaisia hittibiisejä koko ilta ja väellä tuntui olevan hauskaa. Erityisesti sima ja munkit oli kaikkien mieleen, reseptit jouduttiin kirjoittamaan uudestaan useampaankin kertaan, että saa ihmiset viedä kotiin niitä mukanaan.

Alkuun oli pieni pulma kun kaikki kyselivät, että mitä vaatteita perinteisesti pidetään suomalaisessa vappujuhlassa. Olishan tuohon voinut vastata, että alkuilta haalaria ja sitten ei mitään, mutta päädyttiin yhdessä hollantilaisten kanssa integroimaan heidän Queens dayn juhlallisuudet kemuihin ja saatiin mukavan oranssinen värimaailma.





Kaikki meni mukavasti ja vain yksi ihminen joi hieman liikaa. Paikallinen Simon. Se mitä paikallinen Simon ylipäätään teki meidän juhlissa oli alkuun hieman hämärän peitossa, mutta ilmeisesti hän oli paikalla kanadalaisen Rachellen kutsumana saapunut.....mystistä.

Ilta jatkui muiden paitsi Simonin osalta baarissa ja mukavaa oli.

Lauantaista ei paljon kerrottavaa ole, mutta sunnuntaina lähdettiin kiipeilemään. Gustavo joka myös asuu hostellissa on harrastanut kiipelyä jo pitkään ja on nyt suorittamassa kiipeilyn opettajan lisenssiä tai jotain sellaista ja halusi harjoitella opettamista meidän kanssa....ilmaista opetusta Gustavolle ja ilmainen sadan dollarin kurssi ilmaiseksi meille, kaikki voittivat. Ajeltiin kahdenkymmenen minuutin päähän Port Hillsille, jossa on eri vaikeusasteen seiniä vaikka kuinka paljon. Sää suosi ja päästiin harjoittelemaan ensimmäisen kerran luonnossa kiipeilyä.







Mukavaa oli ja perjantaina jatkuu seinäkiipeily osiolla ja viikonloppuna ehkä uudestaan kapuamaan.....hyvät täällä on ainakin maisemat ja harjoitusmahdollisuudet.



Töistä ei uutta, paitsi että pienen seuraamisen jälkeen on ollut helppo todeta, että firmassa esimiesasemaan nousee mahdollisimman epäpätevät henkilöt ja toiminta on sen mukaista.....onneksi on enää kaksi viikkoa jäljellä......