Erilaisuuksia....

Nyt on saatu työt päätökseen ja Swarzkopfin shampoot/hoitoaineet/vahat/geelit/hiusnaamiot ja muut tuotteet on nyt pakattu meidän osalta. Työ oli tosiaan aika perus puurtamista, mutta tulipahan nähtyä uusi-seelantilainen tehdas. Perus eurooppalais-taustaisten uusi-seelantilaisten lisäksi firmassa työskenteli maoreita, kaksi fijiläistä, muutama filippiiniläinen, yksi samoalainen, intialainen, etelä-afrikkalainen ja yksi kiinalainen, eli aika monikansallinen ryhmä. Yllättävän mukavasti ja kitkatta yhteistyö toimi, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

E-afrikkalainen Walter oli paikan pääinsinööri, joka ilmeisesti on koneiden rakennukseen ja hankkimiseen osallistunut. Koneet olivat pääasiassa käytettyjä ja muutettu sitten shampoon pakkaamiseen sopiviksi. Tämä johti siihen , että koneet hajosivat aika usein. Walteria ei niiden korjaaminen kuitenkaan kauheasti kiinnostanut ja se tehtävä jäi fijiläiselle Dennis nimiselle herrasmiehelle. Dennis on tummamihoinen 205cm pitkä ja noin 130 kiloa painava pelottava mies, jolle kukaan ei uskaltanut sanoa mitään vastaan. Meidän mielestä Dennis ei kauhean pätevä työssään ollut ja koneet seisoivat usein monta tuntia hänen mokailunsa ja tietämättömyyden vuoksi. Fyysisen kokonsa vuoksi Dennis on kuitenkin kaiken kritiikin yläpuolella eikä 150 senttinen ja 40 kiloinen tuotantopäällikkö Heather hänen toimiinsa ikinä puuttunut. Seuraava keskustelu, joka käytiin yhden koneen purkamisen yhteydessä, kuitenkin valotti miksi koneiden korjaaminen ei aina tai oikeastaan ikinä onnistunut.

Antti: ” Oletko sä käynyt jotain kouluja näitä insinöörihommia varten”
Dennis ” En ole, mä oon vähän niinkuin itse oppinut”
Antti ”Joo ei kun ajattelin vaan kun Suomessa mun mielestä aika moni tehdasinsinööri on ainakin jotain vähän opiskellut”.
Keskustelu päättyi hetkeksi
Antti ”Annatko sen kuusiokoloavaimen”
Dennis ”Ai sä tiedät nää työkalut aika hyvin, tiedätkö, että näitä avaimia on toisenlaisiakin”
Antti ”Joo sellaisia tähtipäisiä”
Dennis ”Ai ootko säkin toiminut insinöörinä Suomessa kun tiedät noi kaikki”
A ”En oo, oon joskus tosiaan työkaluja kuitenkin käyttänyt”
D ” Niin arvaa miks mä oon niin hyvä näissä insinööritöissä?”
A ”No”
D ”No kun mulla oli Fidzillä nuorena sellaisia pyöriä mitä mä jouduin aika paljon laittamaan ja korjaamaan niin siinä on tullut tää koneiden tekniikka aika tutuksi”
A ”Aivan oliko sulla niinkuin katupyöriä vai crossipyöriä”
D ”Ei kun sellaisia polkupyöriä, niihin piti sitten vaihtaa ketjuja ja renkaita ja sillä tavalla”
A Ei enää keksinyt mitään sanottavaa.....

Tällä kokemuksella Dennis on siis noussut Swarzkoppfin Uuden-Seelannin eteläsaaren tehtaan pääinsinöörin varamieheksi. Ja me tosiaan jossain vaiheessa ihmeteltiin miksi koneet ei toimi.

Toisenlaista ihmetystä ja inhoa aiheutti lounastauko keskustelu kahvihuoneessa, jota Hannele joutui sivusta kuuntelemaan.

Norma (Filippiiniläinen isoäiti) ”Mun yksi tuttu raapaisi vahingossa kymmenvuotiasta lastaan käteen ja se lapsi meni ja kertoi koulussa, että sen äiti oli raapinut sitä. Koulusta oli sitten soitettu äidille, että mistä on kyse. Heti kun mä näin sen lapsen niin mä sanoin että ei sellaisia asioita saa koulussa kertoa tai ne saattaa viedä äidin vankilaan”
Mohini (Fijiläinen äiti) ”Joo se on kyllä hyvä että sanoit niin, ei ne lapset sellaisia saa koulussa puhua”
Vaalea ihoinen Uusi-Seelantilainen mies ” Joo oon kyllä samaa mieltä”
Norma ”Mun mielestä ainakin lasta pitää kyllä lyödä, että se oppii pelkäämään vanhempiaan ja tottelee”
Vaalea mies ” Joo oon samaa mieltä ja mun mielestä aikaisemmin kun kymmenvuotiaana”
Mohini ”Joo ihan pienestä asti, ei ne sitten enää vanhana opi”
Norma ” Ja sitten pitää opettaa, että siitä lyömisestä ei saa puhua missään tai äiti ja isä joutuu vankilaan”

Jonka jälkeen kaikki kolme nyökyttelivät ja olivat samaa mieltä.
Perheväkivalta on täällä sellainen iso ja vaiettu salaisuus ja jos kasvatusmetodit on tämän suuntaiset ei se liene ihmekään. Toivotaan, että keskustelusta sai liian rajun kuvan ja totuus ei suurimmalta osalta ole tällainen.

Näiden kummallisten ihmisten lisäksi töissä on David niminen 40-vuotias perus uusi-seelantilainen, joka on epäilemättä ystävällisin ihminen, jonka olemme ikinä tavanneet. David oli aikaisemmin yrittäjä hyvin menestyvässä firmassa, mutta tyttären saatuaan möi osuutensa firmasta ja siirtyi tehtaan puolelle töihin jotta työajat olisivat inhimillisemmät. Muutaman päivän jälkeen Hannele oli samassa kohtaa linjastoa töissä Davidin kanssa ja puhe kääntyi suklaaseen. Davidin mielestä me ei oltu maistettu kunnon suklaita täällä ollessamme ja toi muutaman päivän päästä töihin valtavan muovisäkillisen eri suklaapatukoita, munkkeja ja paikallisia hedelmiä, jotta saadaan varmasti maistettua kaikkia.



Seuraavalla viikolla puhe kääntyi taas ruokaan ja pälistiin kaikenlaista suomalaisesta ja uusi-seelantilaisesta ruoasta. Keskustelun päätteeksi David lupasi järjestää meille kotonaan perinteisen Kiwi roastin ja tehdä kaikenlaisia perinneruokia meidän maistettavaksi. Mitään ei saa tuoda mukanaan ja koko päivänä ei kuulemma saa syödä ennen iltaa mitään. No ei siinä mehän tästä olimme jo aivan innoissamme, päästä nyt paikallisen kotiin syömään paikallisia herkkuja, enemmän kuin tarpeeksi.

Viimeisen työviikon alussa juteltiin Davidin kanssa auton vuokraamisesta. Sanottiin, että ollaan vuokraamassa autoa kuukaudeksi, että päästään kiertämään tämä etelä-saari rauhassa ympäri. Auton vuokraaminen sinänsä on suht edullista, mutta ylimääräinen vakuutus lähes tuplaa hinnan, jolloin se muuttuu aika kalliiksi. David tätä päivän sitten mietti ja päätti päivän lopuksi sanoa, että ”minulla on kolme autoa ja me tarvitaan vaan kaksi, ottakaa tämä minun Honda CRV maasturi ja ajelkaa sillä saari ympäri”. Ensin luultiin, että kyseessä on vitsi, mutta kun ei ollut niin kysyttiin että paljonko hän haluaa vuokraa. Vastaus oli että uuden akun (n. 50 euroa). Tarinan epäuskottavuudesta huolimatta meillä on nyt pihassa uudehko Honda, jolla saadaan ajaa niin pitkään kuin halutaan ostamalla siihen uusi akku ennen palautusta. Tällaista on Davidin mukaan Kiwi kohteliaisuus.

Jalkapallon MM-kisat ja Rugby.



Uusi-Seelanti keplotteli itsensä sitten futiksen MM-kisoihin voittamalla Samoan, Tongan, Libyan ja Arabiemiraatit tai jotain vastaavia jalkapallon suurmaita, mutta eipä se ketään tunnu täällä kiinnostavan. Rugby on ainoa mistä täällä puhutaan. Rugbyn MM-kisat on Uudessa-Seelannissa ihan kohta eli ensi vuoden heinä/elokuussa, hypetys on silti aivan käsittämätöntä, on 500 vuorokautta kisojen avajaisiin -juhlia, countdown to world cup kelloja ja sitä rataa. Jalkapallon MM-kisoista ei kukaan puhu mitään. Paitsi koomikot. Rugbysta innostuneina ja maan tapaan kuuluen kaikki joukkueet täällä on nimetty jotenkin heitä kuvaavasti. Uuden-Seelannin rugby joukkue on kuuluisa All Blacks, kaikki muut joukkueet ovat saaneet myös vastaavan nimen. Miesten kriketti joukkue on Black Caps ja naisten kriketti joukkue White Feathers. Tämän nimeämis kulttuurin mukaan MM-kisojen jalkapallo joukkue on kastettu All Whites- nimiseksi, johtuen heidän peliasunsa väristä. Se, että kuinka paljon on sitten järkeä lähettää Apartheidin aikanaan runtelemaan maahan, jossa vanhat rasistiset riidat yhä edelleen väkivaltaisina kytevät, All Whites niminen joukkue....? Toivotaan heille parasta niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.....



Täältä tähän...

Antti ja Hannele