Titicaca

Cuscosta paastiin onnellisesti perille Punoon ja sovittiin hostellin yhteydessa olevasta matkatoimistosta parin paivan retki Titicaca-jarvelle. Tarkoitus oli matkustaa venheella ensimmaisena paivana kelluvien saarien kautta Amantani-nimiselle maasaarelle, jossa tiedossa yopyminen ja seuraavana paivana Taquilen kautta takaisin. Kaiken kaikkiaan leppoisan ja mielenkiintoisen kuuloinen reissu.

Aamulla vaantaydyttiin sangyista ylos 06.30 ja pienen aamupalan jalkeen satamaan ja oman veneen etsintaan. Loytyihan se lopulta ja mukavan oloinen porukkakin saatiin matkaseuraksi. Nuoria ja vanhoja, eurooppalaisia ja argentiinalaisia seka yksi valtavan sekava, mutta aarettoman hauska kolumbialainen kaveri. Jouduttiin sitten viela opaskin ottamaan mukaan.



Ensimmainen pysahdys Inkojen pyhalla jarvella oli Uroksen kelluvat saaret, kelluvat sen vuoksi, etta ne on rakennettu kaislalautoista, jotka siis kelluvat. Ensimmaiset saaret on pykatty kalastuksen helpottamiseksi joskus 5000 vuotta sitten ja niita on silloin ollut n. 20 kappaletta. Nykyaan siella taidetaan kalastaa vahan vahemman ja sen sijaan paaelinkeinona on turistien paalleliimattu viihdyttaminen ja kyyditseminen kaislalautoilla. Mukavan elinkeinon perassa saarien maarakin on jo kolminkertaistunut noin 50-55 valiin ja lisaa kuulemma on tulossa. Viela nykyaankin kaikki saarella kuitenkin valmistetaan tuosta samasta kaislasta, saari, veneet, talot ja ruokanakin sita voi kayttaa eli silla tavalla historian havinaa oli.





Oppaan kanssa meni sukset ristiin sitten heti ensimmaisen infon yhteydessa. Alkuosa meni ihan mukavasti alueen historiaa kerratessa ja laudanrakennustekniikkaa ihmetellessa, mutta kun puhe siirtyi siihen kuinka raskasta lautoilla asuminen on kun asukkaiden pitaa hakea suola, sokeri, vilja, laakkeet ja muuta tarviketta aina Punosta asti ja kuinka tarkeaa on etta ostamme jotain heidan (epaillaan aitoutta) kutomia ja askartelemia tuotteita, jotta heilla on varaa kaikkeen sellaiseen teki mieli olla jo eri mielta. Kahdesta syysta. 1) Ihmiset ovat elaneet rakentamillaan saarilla sen 5000 vuotta ilman turistien apua ja 2) Joutuuhan nyt perkele suomenkin saaristosta ihmiset matkustamaan maalle ostamaan kaikkea tavaraa...ja viela 30 asteen pakkasessa jos hyva tuuri kay. Aika harva kansa sita on taysin omavarainen. Etta sellainen turhautuminen heti reissun alkuun (T:Antti).

Noh, matka jatkui 3,5 tunnin leppoisalla ja hidastempoisella venematkalla Amantanin saarelle. Amantanin saarella meita oli vastassa paikallisia asukkaita, joiden mukaan hajauduttiin lounaalle ja majapaikan valmisteluun. Meidan "host"-perheeksi sattui Juana ja Jose nimiset vanhat ihmiset joiden ylakertaan saimme majoittua. Majoitus oli olosuhteisiin nahden jopa inhimillinen ja sanky vuorattu lampiman nakoisilla taljoilla joten mikas siina. Lounaaksi oli kasviskeittoa, pastaa, perunaa ja paistettu kananmuna.....mmm mmmm. Iltapaivan ohjelmaan kuului lisaksi tutustuminen Pachamama (maan aiti) ja Pachatata (maanisa) temppeleihin saaren korkeimmilla kohdilla. Sanotaanko, etta kyseessa oli kivista kasatut neliot, joiden sisalle ei saanut menna, koska ne kerasivat energiaa ensi helmikuun San Sebastianin juhlallisuuksiin. Kivasti menee Inkojen, alkuperaiskansojen ja katolisen kirkon uskot sekaisin...Maisemat oli toki komeita



Paluumatkalla piti viela pysahtya pelailemaan jalkapalloa paikallisten kanssa....aika lyhyella vaihdolla joutuu taalla 3600 metrissa menemaan...

Temppelikierroksen jalkeen vaellettiin taas majoitukselle, jossa Juana oli pieneen keittioonsa rakentanut paivallisen. Kasviskeittoa, pastaa, perunaa ja siina se. Keskustelu ei kauheasti auennut, silla Juana puhui vain quechuaa ja Jose osasi sen verran espanjaa etta me ei enaa ymmarretty, mukavaa oli kuitenkin.

Illaksi sonnustauduttiin paikallisiin juhlatamineisiin ja painuttiin opettelemaan paikallista tanssia. Tunnelma oli kohtuullisen hypnoottinen pienessa peltikattoisessa hallissa, jossa maalattia pölisi kun venekuntamme ja perheen asukit aloittivat remuamisen.






Ilmapiiria masensi hieman ehka surkeimmat muusikot mita olemme koskaan kuulleet. Enemman tuli vaaria kuin oikeita nuotteja kitarasta ja erilaisista puhallin soittimista, mutta tanssi vain jatkui. Ajateltiin, etta jos suomessa koittaa rahapula niin voidaan tehda niin, etta Antti soittaa kannelta ja Hannele laulaa jotain perinteisia kalevalalaisia savelmia aivan pain honkia ja pyydetaan siita sitten saksalaisturisteilta tippia ja selitetaan, etta tama on nyt sita perinteista Suomea. Ei saa silti masentua erittain hauskaa oli....

Aamulla oli taas edessa parin tunnin laivamatka Taquilen saarelle, jossa vaellettiin saaren halki, ihmeteltiin kutovia miehia, syotiin kasviskeittoa, pastaa ja perunaa , juteltiin niita naita muiden ihmisten kanssa ja poltettiin niskamme.



Taquilen saarelta matkattiin sitten 3,5 tuntia takaisin Punoon ja hostellin ihanien vesivessojen aareen.

Tulihan nahtya Titicaca-jarvea kahden paivan ajan. Hienoja maisemia, puhdasta ilmaa ja ystavallisia ihmisia.





Saarilla paastiin paikallisten asumusta ihmettelemaan ja vaikka kyseessa turistimatka olikin, niin tuskin muuten olisimme nain lahelle paikallista elamaa paasseet.



A ja H